Historia ja miljöö > Luonto > Linnut

Fiskarsin linnut

Fiskarsin maisemaan kuuluvat erottamattomasti joki sorsineen, tornikello ja ruukin pääraitti naakkoineen, lehdot kerttuineen ja muine kesän mestarilaulajineen sekä kylää ympäröivät mäet metsälintuineen.

Laululinnut

Keväällä ja alkukesällä vähemmänkin tarkkakorvainen ulkonaliikkuja huomaa, että ilman täyttävät mitä merkillisimmät ja mielenkiintoisimmat luritukset ja raklatukset, jotka aivan ilmeisesti näyttäisivät olevan lintujen suista tai paremminkin nokista peräisin. No, linnutpa hyvinkin; nehän ne syypäitä tuohon suorastaan korviahuumaavaan metakkaan ovat. Ihan tosissaan sanoen, linnut, tarkemmin sanoen koiras eli miespuoliset linnut, laulavat, ja niiden laululla on kaksi tarkoitusta: 1) ilmoittaa muille saman lajin koiraille, että tämä alue, tämä hyvä pesimäpuu, -pönttö tai -reviiri, on minun eikä sinun, äläkä uskallakaan tänne nokkaasi pistää tai tulee nokkiin, sekä 2) kaikki naaraat heti tänne, täällä on oiva koiras poikastenne tulevaksi isäksi. Rohkeimmat, nopeimmat ja varhaisimmin saapuneet (siis etelän talvilomareissulta) sekä röyhkeimmät koiraat valloittavat parhaat reviirit ja samaten heidän osakseen lankeavat luonnon valinnan ankaran lain mukaisesti myös parhaat naaraat. Onhan linnuilla tuon koiraidenvälisen kilpalaulannan lisäksi muitakin ääniä: esim. yhteydenpito- tai varoitustarkoitukseen, mutta tässä yhteydessä pitäydytään vain noissa varsinaisissa laulusäkeissä.

Sitten mennään tuohon otsikossakin jo mainittuun äänekkääseen tusinaan, kyseessä on täysin subjektiivinen mielipiteeni, joten valitusoikeutta listan oikeellisuudesta tai paremmuusjärjestyksestä ei ole.

Aloitetaan MUSTARASTAASTA, Uudenmaan maakuntalinnusta. Mustarastaan huilumaiset liverrykset kuuluvat useimmiten illansuussa ja kuusen latvasta. Fiskarissa mustarastaita on ympäri vuoden ja joka puolella kylää. Pesintäpuuhansa lintu kylläkin kätkee synkkien kuusikoiden hämyyn. VIHERPEIPPO sinnittelee näillä main ympäri vuoden ja on kevään ensimmäisiä laulajia. Sen laulun tyypillisin suoritusestradi on lehtipuun latva. Viherpeipon reviirilaulu on pitkä tsirahdus, joka ei laulua muistuta ei sitten ollenkaan, niin että viherpeippoa ei voi laulumestariksi sanoa, mutta äänekäs ja helposti huomattava se toki on, joten näillä avuilla se lunastaa paikkansa kärkitusinassa.

PEIPPONEN on sitten jo varsinainen laulutaiteilija. Sen iloinen säe raikuu lähes taukoamatta kaikenlaisilta asuinpaikoilta koko alkukesän. Peippo on varhaisimpia saapujia muuttolinnuistakin, joten se aloittelee laulujaan useimmiten jo huhtikuussa. Peippo on pajulinnun ohella yleisin ja lukuisin lintulaji Suomessa.

PAJULINTU on pelkästään hyönteisillä kupunsa täyttävä, joten sen saapuminen muuttomatkalta ajoittuu varsin myöhään, kesäkuun alkuun. Pajulinnun ja peipposen laulut muistuttavat toisiaan huomattavasti, mutta kun peipon laulu on duurissa, päättyy pajulinnun laulu molliin. Pajulintu oleilee mieluiten metsissä, mutta kyllä sitä puutarhoissa ja pusikoissakin tavataan.

Pajulinnun ulkonäkö on harmaanvihertävänkellertävän vaatimaton ja on se myös hyvin pieni kooltaan; lähes samannäköisiä laululintuja on melkoinen liuta: sirittäjä, kultarinta, tiltaltti ja satakieli. Näistä jätän tässä esittelemättä tiltaltin, joka on silkkojen kuusikoiden lajeja eikä näin ollen kylämme raiteilla ole kuultavissa ehkäpä Tulilinjaa lukuunottamatta. SIRITTÄJÄ, KULTARINTA JA SATAKIELI ovat kaikki lehtimetsien laulajia. Elintavoiltaan ne ovat piilottelevia, mutta ääniltään helppoja tunnistaa ja erottaa jo volyyminsa perusteella (ehkä sirittäjän ääni ei kovin kauas kanna, mutta noiden kahden muun sitäkin kauemmaksi). Satakielen laulun äänenvoimakkuutta ei voi, joka kerran kun sen kuulee, olla hämmästelemättä. Sen laulu sinänsä ei niin kovin kummoista ole, säksätystä ja naksutusta sekä näppäilyjä. Fiskarissa näiden kolmen linnun havainnoitsemiseen otollisia paikkoja ovat parhaiten tiheät, puhtaasti lehtipuita kasvavat metsät. Joen varressa Mannerheimintien alapäässä on salakielellä perinteisesti ollut reviirinsä.

Joen varren molemmin puolin kulkevia teitä astellessaan kuulee usein myös PUNAVARPUSEN viheltelyä. Punavarpunen on viime vuosina kovasti lisääntynyt, eikä se ole niin piilotteleva kuin yllä mainittu kolmikko.

Parhaissa, kosteissa ja lehtevissä lehdoissa täällä Fiskarissa kuulee myös usein mielestäni kaikkein iloisimman lauluäänen omaavan linnun, nimittäin LEHTOKERTUN, rallatusta, pulppuavaa riemunrenkutusta ja lähes katkeamattomasti esitettynä.

Myös metsissä, mutta useimmiten pihapiirissä viihtyvä (kyseessä on kolopesijä) KIRJOSIEPPO laulelee iloisesti myös hänkin. Kirjosieppokoiras on mustavalkoinen sinitiaisen kokoinen lintu, joka ei kovin kauas pesäpönttöpuustaan poistu. Se puolustaa reviiriään aggressiivisesti ja usein näkeekin kirjosieppojen huimia takaa-ajoja ja ilmapainia, josta molemmat putoavat yhtenä höyheniä pöllyävänä myttynä alas. Pari pihalintua tähän vielä, niin tulee tusina täyteen. Olen kuullut ylhäältä sähkölangalta kerran oikein tutun tyypillisen "TI-TI--TYY" -säkeen ja katseeni kohotettuani hämmästynyt: kyseessä ei ollutkaan esi-isiensä muinaisen laulusäkeen jotenkin oppinut TALITIAINEN vaan matkijamestari KOTTARAINEN. Molemmat ovat kolopesijöitä, joten myös pihojen pöntöistä ne ovat useille tuttuja. Kottaraisia tuntuu tänä keväänä olevan Fiskarissakin paljon, lajihan on voimakkaasti taantunut viime vuosikymmeninä, ilmeisesti Keski-Euroopassa tapahtuneen vainon takia; se vainoaminen taas johtuu siitä, että kottaraiset valtavassa muuttoparvissaan ovat vieneet sadon pelloilta ja puutarhoista. Fiskarinjoen varressa on useita haapoja ja leppiä, joissa kottaraisemot tällä hetkellä ahkerasti jälkikasvuaan ruokkivat. Tikankolot ovat löytäneet mukavat, pihanurmikoilla tarmokkaasti tormaavat asukit.Talitiaisen jokapaikanlintuna varmaan kaikki tuntevat: seutukunnalla kesät talvet ja laulu aloitetaan jo varhain keväällä. Lintu on poikastuottoisa, sillä on nimittäin kaksi, jopa kolmekin pesuetta kesässä ja poikasia kerrallaan saattaa olla jopa kaksinumeroisia lukuja hätyyttelevä määrä.

Siitä vaan kaikki kyläläiset, korvat auki täällä yhteisessä lintuparatiisissamme, ja kun kuuluu, on sitten helppo kääntää kiikaroitu tai kiikaroimatonkin katse laulunlähdettä kohti, niin jopa selviää, mikä on äänessä. Jos lajia ei tunne, aina voi katsoa lintukirjasta tai kysyä kaverilta!

Tikat

Olen huomannut, että Hasselbackassa kulkiessaan kuulee aina jostain tikan hakkauksen ääntä, niin kesällä kuin talvellakin. Tikathan ovat paikkalintuja, ne pärjäävät Suomen talvessa ravintonsa turvin, eikä niiden tarvitse kuluttaa aikaansa ja energiaansa “aurinkomatkoihin”. Tästä ravintopuolesta voinkin aloittaa tikkalajien esittelyn.Käpytikka on tikoistamme (myös koko Suomen) yleisin. Talvella sen ravintona ovat yksinomaan (satunnaisia lintulaudoilta saatuja ihrahaukkauksia lukuunottamatta) havupuiden siemenet, joita käpytikka nimensä mukaisesti hakkaa esiin kävyistä voimakkaalla nokallaan. Nokkaansa lintu käyttää myös pesäkolonsa kovertamiseen. Tikat hakkaavat joka vuosi uuden kolon turvaten siinä sivussa monen tiaisen ym. kolopesijän pesätarpeen. Kesäisin käpytikka saa vaihtelua ruokalistaansa syömällä hyönteisiä ja linnunpoikasia. Moni linnunpönttöjen ripustaja on todennut käpytikan vierailleen pöntöllä: siitä vain pöntön kyljestä sisään ja munat tai poikaset parempiin suihin! Soidinaikanaan kevättalvella ja keväällä tikkakoiraat rummuttelevat nokallaan reviirirajojaan kuuluville hakkaamalla hyvin kaikua antavassa paikassa kelopuuta, sähkötolppaa tai vaikka tolpan yläpään suojaksi naulattua pellinpalaa. Hakkaamisäänten lisäksi on käpytikalla muitakin melko helposti tunnistettavissa olevia äännähdyksiä, joita en tapaan “kjääh kjääh; khräähk, khräähk” tässä rupea kumminkaan esittelemään. Aika hassun näköisiä ovat nuo linnunäänet näin painetussa tekstissä mielestäni aina olleet.Kookkain ja voimakkain tikoistamme on mustanpuhuva,varsin kovan äänen omistaja, palokärki. Kun palokärki huutaa tai hakkaa, kantautuu ääni tosi kauas. Palokärki on mielestäni viime vuosina kovasti yleistynyt, vai liekö se siirtynyt asumattomien erämetsien hiljaisuuteen kyylästyneenä “ihmisten ilmoille”. Tosi komea näky joka tapauksessa tämä punalakki, palokärki on.Kolmas, hieman vähälukuisempi ja salaperäisemmän oloinen, suorastaan “hiiviskelevä” tikkalaji, jota Fiskarissa säännöllisesti pesivänä tavataan, on harmaapäätikka. Kooltaan tämä nimestään huolimatta vihertävä tikkalaji on käpytikan ja palokärjen väliltä käpytikan ollessa siis kottaraisen, koskikaran tai rastaan kokoinen ja palokärjen taas naakan, pähkinähakin, närhen tai pulun kokoinen. Harmaapäätikka on mieltynyt erityisesti, ilmeisesti naamioitumissyistä, sähkötolppien kyljillä ja lehtipuiden rungoilla oleiluun.Josko vielä pikkutikka täällä Fiskarissa pesinee (ainut oma varma havaintoni lähiseudulla on Pohjan kirkon hautausmaan puistosta) ja pohjantikka vaelluksillaan keväisin ja syksyisin kelokuusien kaarnoja kuorien kotiruukissamme samoillee, niin johan tässä saatiin paikkakuntamme tikat esiteltyä.

Fiskarin kylän mäkien puusto on säilytetty. Se on erityisen iäkästä ja vanhaan puuhunhan ne hyönteisten ja toukkien leuat, puhumattakaan ravintonsa perään reikää takovien tikkojen nokista,pystyvät. Järeisiin runkoihin on tikankin vielä erityisen hyvä kätkeä pesäkolonsa, joten kaiken kaikkiaan, taitaapi tämä Fiskari olla tikoille oikea paratiisi!

Varpuset

Varpunen on se yleinen kulttuurilintu ( = viihtyy ihmisen läheisyydessä pesien esim. rakennusten koloissa), jota ei voi olla havaitsematta Peltoriviä pitkin astellessaan, Palokunnantalon nurkilla tai Konkkakummussa kävellessään. Havaitseminen tapahtuu useimmiten alitajuisesti kuuloaistin välityksellä, kuuluuhan varpusen iloinen, voimakas sirkutus lähes tauotta siellä, missä näitä ruskeanharmaita pikkulintuja oleilee. Tämä sirkutus kuuluu usein pensasaitojen ”uumenista” tai rakennusten räystäiltä, joissa ko. sirkuttajia sitten saa näkö-aistillaan bongattua, jos kiireiltään katseensa havahtuu nostamaan. Varpunen pesii räystäiden alla. Varsinkin vanhanaikaiset tiilikatot ovat sen suosikkipesäpaikkoja. Sen pesinnästä (juuri tätä pesän sijaintipaikkaa lukuunottamatta) minulla ei ole sen tarkempia tietoja, sattuneesta syystä. Avoimella paikalla olevia pesiä en tiedä. Toki ruokailemassa varpusen usein näkee maassakin.

Tuuheat pensasaidat (sellaisia orapihlaja-aitoja ei ainakaan Fiskarissa lienekään, joissa ei varpusia sirkuttelisi) ja puutarhan tiheät, kookkaat pensaat (kuten lumimarja ja syreeni) ovat varmoja bongauspaikkoja. Sirkutus ohjaa paikalle! Kylän läheisyydessä olevilla harvoilla maatiloillakin varpunen on yleinen pihalintu. Ruokalistallaan varpunen pitää mitä vaan; nokkansa jykevästä, lyhyestä rakenteesta päätellen se kuuluu siemensyöjiin. Se ei muuta, vaan pysyy talvellakin parvensa reviirillä, ollen näin, kuten myös kaikki lähi- sukulaisensa, joista hieman jäljempänä, paikkalintu.

Itä- ja kaakkoissuomalainen ei ole saanut vielä jalan- (vai pitäisikö sanoa siiven- näin linnusta puhuttaessa) sijaa näin lännessä, sen länteen päin levittäytymisestä on kuitenkin todisteita. Joissain osissa Suomea sen on onnistunut jo jopa syrjäyttää isompi serkkunsa, joka ainakaan minun havaintojeni perusteella ei ole mikään huomiotta jätettävä vastustaja tappelupuuhissa. Nokkavarpusen olen nähnyt kaksi kertaa, kerran lintulaudalla talvella ja kerran keväällä luonnossa. On siis varsin harvinaista sorttia kylällämme. Kirjava kellanvihreä pirteänoloinen lintu, joka pikkuparvissa pyrähtelee pakoon polun varsilta, vihervarpunen, sekä Suomen luonnon linnuksi hämmästyttävän kirkasvärinen, keltaisine kuviointeineen ja punaisine nokantyvineen, tikli, joutomaiden lintu, ovat olleet silmiinpistävän yleisiä ruukissamme v. 2000-01. Urpiaista, pientä vaaleaa punaotsaista parvilintua, näkee Fiskarissa varsinkin talvisin yleisesti lentelemässä sirkuttaen etenkin rantojen koivuista toisiin. Kuitenkin helpoimmin havaittava ja ehdottomasti yleisin varpuslintu täällä kotiseudullamme on tuo ensimmäisenä mainittu tavallinen varpunen.

Sorsat

Kun katselee joelle, minä tahansa vuodenaikana, ei voi olla huomaamatta joessa uiskentelevia, sukeltelevia ja aina välillä mahtavan ”naurunrähäkän” nokastaan päästäviä sorsia. Nämä sorsat ovat lajiltaan sinisorsia. Sinisorsa on saanut nimensä ilmeisesti sinisestä isohkosta täplästä, joka niillä on siipensä alla kyljessä. Oikein hyvässä valossa voitkin sen jopa erottaa. Tämä täplä, jota ornitologit hienosti kutsuvat siipipeiliksi, on molemmilla sukupuolilla. Muuten koiraat ja naaraat erottaa helpostikin toisistaan. Koiras on kellanvihernokkainen, tummanvihreäpäinen (metallinhohtoväri, tietenkin, koreilunhaluisella ukolla), ja vartaloltaan monivärinen. Vartalon väreissä voi erottaa beessiä, ruskeaa, mustaa, valkoista, harmaata ja niiden kaikkien sekoituksiakin. Koko komeus huipentuu nätisti kaareutuviin mustiin sulkiin linnun perässä. Naarassorsa on ruskea ja sen nokka on oranssi. Kun vähänkin enemmän Fiskarinjoen sorsia katselee, huomaa, että niiden joukossa on paljon ”värivikaisia” yksilöitä, luonnonoikkuja: monella koiraalla on valkeaa väriä rinnassaan ja on joukossa joku hyvin vaalea, lähes valkea, naaraskin. Nämä sorsat saavat elää melko rauhassa pedoilta, koska täältä ihmisten keskeltä ne eivät uskalla näitä hyvin muiden joukosta erottuvia erikoisenvärisiä yksilöitä tulla nappaamaan. Luonnonoloissa värioikut häviäisivät ensimmäisinä petojen kitaan, koska niihin olisi helppo iskeä muiden tavallisenväristen joukossa erottuvina. Sorsat kuuluvat puolisukeltajiin; ts. ne eivät sukella kokonaan umpisukkeluksiin, vaan vain kumartuvat veden alle pyrstöpuolen jäädessä hassusti vedenpinnalle törröttämään. Osaa se sorsa kyllä kokonaankin sukeltaa, sen voit nähdä vaikka silloin, kun sorsa peseytyy. Sorsa syö louskuttamalla nokkaansa vedessä ja pohjamudissa vangiten sen sälöreunoihin pikkueliöitä. Kyläläiset ruokkivat näitä meidän rakkaita pullasorsiamme ympäri vuoden, joten kyllä ranskis on myös sorsien toiveruokalistalla aika huippua. Sorsat käyvät pesimässä jonnekin aika kauas joesta, pesän ollessa kauniin untuvainen ja sisältäen kymmenkunta munaa. Pesäpaikat on hyvin valittu ja piilossa, itse en ole löytänyt kuin yhden sorsanpesän parinkymmenen täällä maastontonkimiseen käyttämäni vuoden aikana. (Ja oikeastaan senkin pesän löysi nelivuotias poikani, joka lapsen uteliaisuuttaan haluaa kurkata joka koloon ja onkaloon!) Tämä pesä oli maassa, puun juuren kolossa. Kun poikaset ovat kuoriutuneet, emosorsa marssittaa pentusensa jonossa riuskasti edeten jokeen, jossa ne rupeavat heti uimaan ja hankkimaan ruokansa aivan omin nokin. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa näkee pikku untuvikkoja. Sydänkesällä sorsat ikään kuin katoavat kuvasta; niillä on nimittäin ns. sulkasato. Sulkasadon aikana sorsa uusii höyhenpukunsa, ja kun siipisulkia pitää vaihtaa, voi sorsa olla jonkin aikaa täysin lentokyvytön. Siksi on syytäkin olla piilossa. Sulkasadon jälkeen on aika, jolloin koiras- ja naarassorsaa ei ole helppo erottaa, koska koiraan värihöyhenet eivät ole vielä kasvaneet valmiiksi.

Talvella tarkkailijaa "hirvittää" usein se, miten sorsat pärjäävät hyisessä vedessä, niljaisilla jäälautoilla seisomassa sekä tuulessa ja tuiskussa. Sorsa pitää sukimalla ja yläperän rauhasistaan erittämällään rasvalla voitelemalla höyhenpukunsa täysin veden- ja kylmänpitävänä. Räpyläjalatkaan eivät pääse palelemaan, kun veressä on ilmeisesti pakkasnestettä talvella. (Nesteen nimeä en osaa sanoa tarkemmin, mutta tällaisen tiedon muistan joskus lukeneeni.) Johtuneeko jatkuvasta jalkojen kylmettymisestä vai mistä, mutta ainakin minun korviini sorsan ääni kuulostaa hyvinkin käheältä! Tavallisten sinisorsien joukossa voi joskus, varsinkin muuttoaikana varhain keväällä, nähdä muitakin sorsan tapaisia lintuja. Keväällä kyläämme, jokeemme, ensimmäisinä saapuvat muuttolinnut ovat lähes poikkeuksetta telkkä ja isokoskelo. Kummankin lajin koiras on mustavalkea, mutta ne on kummiski melko helppo erottaa toisistaan: isokoskelo on paljon isompi ja ”pitkätukkainen”. Koirastelkän paras tuntomerkki on hyvin erottuva valkoinen täplä mustassa päässä. Isokoskelonaaras on harmaa ja sillä on punaruskea pää. Pää on silläkin pitkähöyheninen. Naarastelkkä on pieni ja tumma (tulisuudesta ei ole tietoa…). Kun kesä tulee, häipyvät nämä lajit pesimään, kumpikin koloihin tai pönttöihin. Telkällä on vielä hauska lisäpiirre, sen siivet pitävät mukavaa viheltävää ääntä lennossa! Koskelo on kalansyöjä, telkkä kasvis-, kummatkin kokosukeltajia. Viime kesän (2000) kohuttu vieras, jota hyvin moni ornitologi ja bongari kävikin tähtäilemässä kuka kaukoputkella, kuka kameralla, oli mandariinisorsa. Se lienee harhautunut tänne jostakin lintutarhasta. Joskus joessa on näyttäytynyt myös tavi, joka on pienin puolisukeltajasorsista. Sen ulkonäkö on hyvin sorsamainen sisältäen vihreää väriä molempien sukupuolien siipipeilissä ja koiraan päässä.

Teksti: Markku Hyppönen